Reposia

Jos nyt pistäisi tänne ylös senkin että Iiris-pirpana näki eilen elämänsä ensimmäiset revontulet. Taivas oli koko illan, yötä myöten, täynnä revontulia. Auringossa oli tapahtunut sunnuntaina suuri purkaus, joka sitten näyttäytyi meille kunnon loimotuksena tiistai-iltana.
Me näimme omalta pihalta pääasiassa vihertäviä reposia, mutta uutisissa mainittiin kyllä että eri värejä on esiintynyt Etelä-Suomea myöden.
Kaikki me kävimme ulkona loimotusta ihmettelemässä. Tällä kertaa Jussikin sai onneksi rauhassa seurata taivaan kuvioita ilman mörön kuvia. Posiollahan taivaalle ilmestyi suuri mörkö jonka tekemisestä pikkujätkä syytti revontulia.

Tänään kävimme illansuussa harkkailemassa pyörällä ajoa, vähän huonoin tuloksin. Syykin selvisi kun kotona huomasin että renkaissa ei ollut juuri lainakaan ilmaa. Ilmankos tuntui pyörä vähän raskaalta. Toivottavasti saan pojan vielä innostumaan tämänpäiväisen reissun jälkeen... Huh huh.

Illalla pakkasimme vielä makkarapaketin kassiin ja painuimme lähilaavulle tsekkaileen vieläkö reposia ilmestyy taivaalle. Tähtiä oli pirusti mutta muita valoilmiöitä emme taivaalla nähneet. Makkara oli muuten ihan kamalaa, ei tartte Lidlin grillimakkaraa ostaa enää kun emme oikein muutenkaan tuosta lihasta niin perusta.
Saana nukahti laavulle kesken tulistelun. Taisimme olla vähän liian myöhään liikenteessä. Matka  autolle tuntui pienten tirsojen jälkeen varmaan melko pitkältä, varsinkin kun emme edes ihan perille asti päässeet kun tie oli niin korkealla patilla keskeltä että seikkailu-volvo jäi mahastaan kiinni.
Kotona uni sitten maistuikin mukavasti illan ulkoilujen jälkeen.

Koli 26.-28.2.2015

Vaihteeksi extempore-reissu.
Olin sopinut viikkoa aikaisemmin toimittavani meidän Lilli-koiran Kuopioon lauantaiksi. Siitä Lillin oli määrä jatkaa Vuokattiin asti uuteen kotiin.
Reissua suunnitellessa ja retkivaihtoehtoja miettiessä Kaitsu ehdotti kohteeksi Kolia, joka on siis melkein Kuopion naapurissa.... Pari sataa kilsaa sinne tai tänne.

Torstaina teimme puolenpäivän aikaan lähtöpäätöksen varaustuvan vahvistuttua käyttöömme ja illalla suuntasimme auton kohti Pohjois-Karjalaa. Matka alkoi auto-ongelmilla, totesimme jo ennen Kuhmoisia että auto ei lataa kuten pitäisi. Päätimme silti jatkaa matkaa, auton pitäisi jaksaa vielä ainakin yksi pohjosen reissukin. Hyvää testiä autolle nyt kun kuskina olisi sellainen joka osaa ratkaista vastaantulevat ongelmat.

Vaihdoimme kuskia jossain pikataipaleella mutta selkeästi aikaisemmin talvella ajamani ulosajo on vaikuttanut omaan ajooni. Arkailin liukkaalla tiellä ja tuntui että matka ei edennyt lainkaan. Tuskailin.

Puolen yön jälkeen olimme vihdoin perillä Kolilla. Kaitsu kävi hakemassa tuvan avaimet Luontokeskuksen vieressä sijaitsevan hotellin respasta, jonne avaimet oli jätetty meille sovitusti.
Lapset heräilivät takapenkiltä ja koira koitti pyrkiä ulos pelottavasta autosta. (Ensimmäiset neljä tuntia Lilli läähätti ja koko matkan vietti takapenkin jalkatilassa.) Karttojen tutkailun jälkeen laskettelimme alas Kolin huippuja ympäröiville pikkuteille etsimään sopivaa paikkaa jonne hylätä auto ja siirtyä suksien päälle tuvalle hiihtelyä varten.

Löysimme polun risteyksen helposti ja sopivasti saimme autonkin pois tieltä siten, että uskaltaisimme sen jättää tien varteen. Isäntä pakkaili ahkioon varusteet ja me muut valmistauduimme sillävälin tulevalle hiihtoretkelle pukeutumalla hyvin ja sovitellen suksia jalkaamme. Molemmat lapset olivat tosi reippaita ja unihiekasta ei ollut tässä vaiheessa enää tietoakaan.

Lillin päästin vapaaksi samantien lähdettyämme nousemaan kohti Mäkrän majaa. Otsalampun valossa sitä oli helppo seurata kiiluvista silmistä, ja Lilli olikin erityisen valppaana juosten meidän kaikkien välillä innoissaan. Saanan kanssa päädyimme nousemaan mäkeä suksia kantaen, koska pohja oli huoltoauton jäljiltä sopivasti kovettunut ja suksi lipsui nousussa ihan liikaa. Jussi pääsi kulkemaan ahkion kyydissä vapaamatkustajana Kaitsun vetäessä sitä perässään.
Käännyimme viitan mukaisesti kohti Mäkrän majaa ja jatkoimme siitä hiihdellen kohti määränpäätä.
Jonkinaikaa hiihdettyämme aloimme epäillä edenneemme jo liian pitkälle ja kun tekemäni skauttausreissun jälkeen totesimme ettei mökistä näkynyt vilaustakaan, oli aika kaivaa koordinaatit esille.
Hiihtelimme omia jälkiämme takaisinpäin oletetulle sijainnille ja Kaitsu lähtikin sitten metsään tupaa haeskelemaan. Kovinkaan kauaa emme lasten kanssa joutuneet odottelemaan kun metsästä jo kuului tieto tuvan löytymisestä. Olimme innoissamme (otsalampun valossa keskellä yötä) hiihtäneet tuvalle johtavan polun risteyksestä ohi. Risteys oli noin 20m takaisinpäin siitä missä odottelimme.

Päästyämme vihdoin perille, Kaitsu sytytteli valkeat kamiinaan ja haki lunta kattilaan sulamaan seuraavaa aamua varten. Minä kaivoin lapsille iltapalaa jota lapset sitten nautti lämpimästi omissa makuupusseissaan. Petijako meni siten että Jussi nukkui minun vieressäni levellä laverilla, Saana  Kaitsun yläpuolella omassa rauhassaan. Puoli kuudelta aamulla pääsimme Isännän kanssa nukkumaan.

27.2.
Perjantaiaamuna heräsimme jo ennen kellonsoittoa. Lapset olivat nukkuneet kunnon tovin vaikka pätkissä yöunensa nukkuivatkin, ja retken jännitys tuntui joka solussa. Aamupalaleivät maistuivat tulen rätistessä kamiinassa, eikä aikaakaan kun pienet painuivatkin jo pihalle ympäristöä tutkimaan. Isännän kanssa söimme myslit kaikessa rauhassa ja murukahvi maistui yhtä hyvälle kuin aina tien päällä ollessa.

Kun eväät ja muut varusteet oli pakattu ahkioon, oli aika lähteä päivän seikkailulle. Jussi istui vuoroin ahkiossa ja vuoroin juoksi Lillin kanssa kilpaa, lumen kantaessa pientä poikaa, muttei koiraa. Lilli saikin tehdä kovasti töitä upottavassa hangessa pysyäkseen joukon mukana ja mielellään vähän edelläkin.
Aurinko pilkisteli puiden lomasta.

Aloittaessamme nousun Mäkrävaaralle vaihdoin sukset lumikenkiin. Puolivälissä mäkeä Isäntä luovutti ahkion minun vedettäväkseni. Kulku oli haastavaa ja raskasta. Lumikengät toimivat kyllä hienosti noissa olosuhteissa, pito oli mitä mainioin. Lapset nauttivat lumesta täysin siemauksin. Piiloutuivat kuusien alle muodostuneisiin kuoppiin ja juoksentelivat sinne tänne.
Lyhyen tasaisen osuuden jälkeen eteemme tuli pitkät portaat. Kaitsu irrotteli sukset jalastaan ja heitti ne ahkion kyytiin. Hän siirtyi ahkion taakse peränpitäjäksi ja yhteistuumin saimme kuin saimmekin ahkion jyrkkää rinnettä ylös. Ihan tosissaan sai kyllä tehdä töitä. Rappusten päällähän oli siis noin puolitoistametriä lunta, joka paikka paikoin vaan petti lumikengän alta ja etenin pääosin konttaamalla vetäessäni ja Kaitsun työntäessä ahkiota edellään. Se oli hurjaa vääntöä.

Pienen hengähdyksen jälkeen jatkoimme vielä muutaman kymmenen metrin verran eteenpäin kunnes olimme vaaran laella ja pääsimme vihdoin suunnittelemaan eväiden syöntiä.

Kunnon evästauon jälkeen aloitimme laskeutumisen vaaralta. Jussi hyppäsi väsähtäeenä ahkion kyytiin ja minulla oli täysi työ pidellä ahkiota pystyssä risuja väistellen kunnon reitin puuttuessa.
Vaaralta alas päästyämme, suuntasimme laaksossa takaisin samalle polulle jota olimme tulleetkin. Vasen jalkani kipeytyi kovasti alamäessä, hiihtomono hiersi ikävästi pottuvarpaan päältä. Oli kivun vuoksi tuskallinen mäki. Olisi varmaan pitänyt laskea ahkiolla alas vaan ja toivoa että pysyy oikealla "ladulla".

Pimeä alkoi taas jo pikkuhiljaa laskeutumaan ja hiihtelimme ihanan hiljaisuuden vallitessa takaisin mökille. Siellä odotti vaatehuoltotehtävät ja perus iltatoimet vesien sulatteluineen. Lapset kerkesivät juuri ja juuri syödä iltaruokansa ennenkuin nukkumatti tupsahti paikalle.

28.2.
Lauantaiaamu valkeni, sanoisinko, liian nopeasti. Uni olisi eilisen retken jälkeen maistunut vielä makeasti, mutta päivän deadlinet, kuten avaimen palautus ja koiran luovutus, painostivat nousemaan. Kaitsun pari tuntia aikasemmin tehdyt tulet olivat jo sammuneet ja koitin aloitella päivää kamiinan sytytyksellä.
Hetken päästä olikin jo täys tohina päällä. Kaitsu teki polttopuut ja kiehiset seuraavalle tulijalle, minä koitin pakata tavaroita jollainlailla järkevästi päiväretkeä ajatellen. Oli siivoilua, aamupalailua ja yleistä säätöä.
Vihdoin pääsimme lähtemään.
Tällä kertaa olikin minun vuoroni laskea mäkeä, kun hyppäsin täyden ahkion kyytiin autolle menevällä leveähköllä rengasuralla. Ura oli juuri ahkion levyuinen ja ensimmäisen mäen laskettelinkin huterasti. Ilman lastia lasku olisikin sujunut varmaan oikein mallikkaasti. Jos aikaa olisi ollut, olisimme jääneet kyllä mäenlaskulle.
Kiirehdimme alas autolle sekalaisin fiiliksin.

Kaitsu ja Jussi olivat ensimmäisenä perillä rohkean laskutyylin ansiosta. Me tytöt tulla hissuttelimme perässä. Auton luona kaivelin puhelimen esille. Lillin hakijalta oli tullut viesti.
"Meillä on mieheni kanssa hirveä riita ja mies sanoi että meille ei tule mitään koiraa. Enkä minä tähän nyt koiraa voisi ottaakaan."
Woooooot?!? Kaksi tuntia ennen sovittua tapaamista ja koiran luovutusta saan tälläisen viestin!!!
Ajatuksia ja erilaisia tunteita iskee aivoihin samalla hetkellä. Tää ei oo todellista!
Olimme matkanneet monta sataa kilometriä elämää pelkäävän koiran kanssa. Kaikki neljä lasta tehneet työtä asian käsittelyn kanssa. Kaikki suunniteltu valmiiksi.
Tilanne on epätodellinen.

Pakkaamme autoa hiljaisuuden vallitessa, lasten leikkiessä lumihangessa hieman kauempana. Jonkin ajan päästä toteamme yhteistuumin että retki on silti ollut hieno ja että jos koti on kerran kovin riitaisa, niin eipä tuo Lilli siellä olisi viikkoa kauemmmin ollutkaan, kun se jo olisi tullut päävikaisena kotiin.
Move on.

Käymme avaimia palauttaessa tutustumassa Kolin Luontokeskukseen. (http://www.luontoon.fi/kolinluontokeskus) Heidän kahviossa sijaitseva käsikirjasto on erittäin kattava ja hyllystä löydämmekin usean kirjauutuudenkin. Juomme kuumat kaakaot.
Matkaan lähti myös alueen kartta myöhempiä retkiä ajatellen...

Seuraavaksi käymme tekemässä mutkin Kolin jäätiellä. On aina yhtä jännittävää ajella järven jäällä. Maisemat Pielisellä ovat komeat, harmillisen utuiset vain. Lapset ovat innoissaan, äiti myös. Päivänvalon huvetessa nopeasti meidän on kuitenkin suunnattava uusiin seikkailuihin.
Ajelemme Rantatietä suuntana Kolin pirunkirkko. Lounasajan jo mentyä ohi, nälkä pakottaa meidät kuitenkin taas pysähtymään. Päädymme Likolahdelle makkaranpaistoon. Lapset kiipeilevät läheiselle suurelle kivelle ja laskevat pyllymäkeä hankeen sen päältä.

Saavuttuamme pirunkirkon "parkkipaikalle" toteamme taas illan jo hämärtyvän. Kaitsun kanssa asettelemme lumikengät jalkaan, tungemme otsalamput taskuihin ja painumme metsän kiireen vilkkaa. Polku vie suoraan pirunkirkon jyrkille portaille.
Koira itkee rappusten yläpäässä pienten jo ollessa alhaalla. Raput ovat niin jyrkät ja liukkaatkin, että Lilli ei millään uskailtaisi niitä kulkea. Kaitsu kiirehtii innokkaiden pienten perään. (Saana rakastaa luolaseikkailuja!) Lilli ei uskalla houkuttelusta huolimatta mennä Kaitsunkaan rinnalla. Aikamme siinä kannustettuamme saamme Lillin tyrkättyä rappujen vieressä olevalle lumipatjalle ja mahtavasti koira sitten laskeekin pyllymäkeä suoraan Kaitsun syliin.

Riisumme lumikengät luolan suuaukolle. Koira on edelleen aivan paniikissa, eikä rentoudu oikeastaan koko luolailun aikana. En tiedä onko enemmän huolissaan itsestään vai meistä.
Kaitsu kiirehtii taas pienten perään syvemmälle luolaan .Pirunkirkko on 33 metriä pitkä luola, joka kääntyilee Z-kirjaimen muotoiseksi. Kun muut menevät edeltä niin melkein voi kuvitella olevanssa yksin pitkässä railossa. Jään rauhassa kuvailemaan luolan seinillä kimaltavia jäätimantteja. Tunnelma on tarunomainen. En ole aikaisemmin ollut talviaikaan jäisessä, huurteisessa luolassa ja näky on uskomaton! Otsalamppujen loisteessa välkkyvät kiteet jäävät kyllä mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Toivon, että myös lapset tulevat muistamaan tämän hetken.

Kulkiessamme takaisin autolle, pysähdymme vielä hetkeksi ihailemaan hämärtyvää Pielistä ja sen jylhiä maisemia. Onnistunut retki on taas takana. Kyllä se vaan niin on, että extemporereissut on aina ihan parhaita!

Hiihtoharjoittelua

15.2. pistin sukset jalkaan ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Toissa vuonna hommasin kyllä itselleni uudet välineet, mutta viime talvi oli lumeton pitkään, eikä kunnon latuja saatu tänne meidän kulmille ajettua koko talvena.
Edellisillä hiihtokerroilla jalkani kipeytyivät huomattavasti ja se hieman arveluttikin etukäteen. Jalkapöydän polttelu on ollut vaivanani myös luistelussa ja rullaluistelussa. Ilmeisesti jännitän jalkapohjan pieniä lihaksia jotenkin erikoisesti ja kipu on todella kova. Usein se on ollut kymmenen minuutin suorittamisen jälkeen jo niin paha, että on pitänyt luovuttaa. Mononi olivat alunperinkin ilmeisesti hieman liian pienet (Myyjä vakuutteli että on hyvä olla tukevat jopa tiukatkin jalkaan, ja että enää nykypäivänä ei ole tarkoituskaan mahtua villasukkaa. Olisi vaan pitänyt ostaa se kasvaunvara!) ja hommasinkin testimielessä edulliset, yhtenä talvena koulukäytössä olleet monot tuttavalta.

Ja voi että, kyllä vaan hiihtely maistuikin! Pikku pakkanen ja auringonpaiste, voiko enempää toivoakaan... Seura oli mitä mainioin, kun oma rakas aviomies ja reipas tytär olivat kirittämässä. Seuraavan kerran täytyy muistaa ottaa kunnon eväät!

Jalat eivät kipeytyneet kuten edellisillä hiihtokerroilla. Monojen vaikutus asiaan oon huomattava.

Kävimme tyttären kanssa heti seuraavana päivänä järvenjäällä iltahiihdolla auringon laskiessa. Mahtava reissu sekin.
Nyt tuntuisi olevan pieni hiertymä oikeassa kantapäässä mutta eiköhän se ole vain harjoituksen puutetta. Nyt vaan kelit kohdilleen, jotta ladut eivät olisi niin jäisiä. Ensi viikko olisikin sitten lasten hiihtoloma, olis aikaa hiihdellä.

Arkea talven keskellä

Eipä ole paljon seikkailuja ollut viime aikoina. Sen kyllä huomaa...
Kova tarve olisi jo päästä suunnittelemaan ja toteuttamaan joku kiva reissu.
Pieniä päiväretkiä on toki tehty aina silloin tällöin, mutta mitään suurempaa ei ole tehty pitkään aikaan. Jotenkaan en oikein osaa niistä aina kirjoittaa kun ne ovat tavallaan niin "vähäpätöisiä", vaikka todellisuudessa saattavat olla jollekulle muulle perheellä jo ekstremeäkin. Toisaalta, jollei heti niistä kirjoita, niin ne kyllä äkkiä unohtuu kokonaan.
Laipan erämaa-alueelle ovat nuo makkaranpaistoretket kohdistuneet. Metsäjärven jäällä kikkailua ja laavulla tulistelua.

Tammikuun loppupuolella Kaitsu kävi pikku-Jussin kanssa yöretkellä lähimetsässä. Poika itse toivoi pääsevänsä telttaan nukkumaan. Ahkiolla oli helppo kuljettaa varusteet metsänsiimekseen ja seikkailijat olivatkin varsin tyytyväisiä retkeensä. Jussi oli kuulemma nukahtanut hetkessä makuupussiinsa ja nukkunut koko yön läpeensä. Kyllä Isäntä siitä hyvän köydenpään vielä itselleen kouluttaa.

Hiihtoladut ovat kuuleman mukaaan hyvässä kunnossa. Harmi vaan että kuukauden kestävä liikutakielto on estänyt minua menemästä niitä testaamaan. Pari viikkoa pitäisi vielä lusia, sen jälkeen pääsee varovasti aloittelemaan treenaamista.
Kaitsullekin saimme hommattua latusukset, josko sitten yhdessä pääsisimme ladulle jonain päivänä.

Hiihtolomaa tässä odotellaan. Haaveissa yhdessäoloa, talvitohinoita ja jotain erityistä tekemistäkin. Saa nähdä mitä keksimme!

Seikkailua Korouomassa

14.10. Kakarat Koroon!
Lähdin puolen päivän tietämillä heittään nuorisoo syvemmälle Korouomaan. Ronja lähti Epan kanssa polkua pitkin kohti Pajupuron autiotupaa jossa heidän oli määrä viettää yksi yö ja tallustella sitten seuraavana päivänä takaisin mökille.
Ilma oli just sopiva, pikku pakkanen ja lumi maassa edelleen.

Ajellessani kohti Posiota navin avustuksella tajusin olevani samalla tiellä jota olimme tulomatkalla auranneet. Lunta oli nyt onneksi vähemmän, ja sain pidettyä Volvon hanskassa myös väistellessäni suurimpia kiviä joita eteen tuli.

Ranua-Posio tien maisemat ovat hienoimpia joita olen Suomenmaalla nähnyt. Pakko oli välillä pysähtyä vain ihastelemaan luonnon kauneutta. Toki kauppareissun kesto hieman venähti kun en meinannut millään malttaa edetä.

Lunta satoi Posion keskustassa oikein pyryttämällä ja sade seurasikin minua mökille asti.

Oli mukava kävellä takaisin kämpille jossa iloinen vastaanottokomitea olikin ulkona vastassa. Kaitsu oli saanut ongittua meille tammukan maistiaisiksi, jonka sitten paistoikin pannulla suolan ja voin kera. Nam!

15.10. Aamu alkoi perinteisesti kamiinan lämmityksellä huonelämpötilan ollessa herätessä siinä 15 asteen tietämillä. Aamupalaa maistelin hyllystä löytynyttä kirjaa lueskellen. Uusi tuttavuus, ruotsalainen Camilla Läckberg, kirjoittaa juuri niin koukuttavasti että ei millään malttaisi lopettaa lukemista. (Viimeksi lainasinkin kirjastoautolta hänen kirjasarjansa ensimmäisen osan niin pääsen nauttimaan koko tuotannon alusta asti.)

Teimme muutaman eväsleivän, pakkasimme mukaan makkaraa, sinappia, kahvia ja teetä. Pari pähkinää ja myslipatukkaa vielä lisäenergiaksi ja lähdimme pienimpien kanssa päiväretkelle.
Mökinkulmalta otimme suoran suunnan kohti Pirunkirkkoa ja soisesta maastosta vesiesteineen selvisimme yllättävän nopasti Kaitsun johdolla, ja ensimmäinen etappi saavutettiinkin suht iisisti ilman isompia itkukohtauksia.
Pirunkirkolla pidimme ekan pidemmän tauon mutta ruokailua päätimme pitkittää vielä Julmakallion laavulle. Yksin kulkiessa matka Pirunkirkolta Julmakallion laavulle tuntui huomattavasti lyhyemmältä ja muistin tepposen takia muutama hammasten kiristely matkanvarrella sitten tulikin lasten väsähtäessä. Raput kallionlaelle meni kyllä hienosti ylös, mutta metsäinen osuus oli lasten silmissä ilmeisen tylsä ja siinä saikin taas pistää parastaan Jussia tsemppaillessa. Luonto oli kyllä kauniina, päivän viimeiset auringonsäteetkin saimme nautiskellaksemme. Kaitsu ja Saana menivätkin jo hyvän matkaa edellä mutta odottelivat meitä sitten vedenottopaikalla hieman ylempänä.

Maisemia pääsimme ihastelemaan laavulla samalla kun nuotio lämmitti pienten kylmenneitä sormia ja varpaita. Leipiä söimme kuumien juomien kera ensihätään ja lopuksi paistelimme makkarat hyvällä hiilloksella. Muutama polttopuu tehtiin valmiiksi siinä pitääksemme itsemme lämpöisenä.

Kun nuorisoa ei alkanut kuulumaan, päätimme lähteä tassuttelemaan kotiinpäin, jotta kerkeisimme ennen pimeäntuloa. Lapset saivat eväistä kaivattua lisävirtaa ja matka eteni joutuisasti kämpille asti. Antoisa reissu kaikenkaikkiaan ja varmasti jää tämäkin retki lasten mieleen.

Yönyli-retkeläiset saapuivat mökille vasta pimeyden laskeuduttua ja olivat silminnähden tyytyväisiä tekemäänsä trekkiin. Pajupurolla oli ollut yöpymässä heidän lisäkseen sama pariskunta jonka minä olin nähnyt omalla reissullani Pirunkirkon laavulla. Yö autiotuvalla oli mennyt perinteiseen tapaan ensin tuvassa hikoillen kunnes lämpötila lasknut lähes pakkasen puolelle ennen kamiinan uudelleen tulille virittelyä. Matkalaiset olivat seuraavana päivänä lähteneet heti ylimääräiselle, ennaltasuunnittelemattomalle reitille ja joutuneet sen vuoksi palaamaan takaisin lähtöpisteeseen. Tästä ja myöhäisestä heräämisestä johtuen päivä venyi pitkälle iltaan, mutta kuten sanottu, tyytyväisiä olivat.

16.10. Siivouspäivä.
Verkkaisen aamun jälkeen lähes potkin perhettä ylös ja ulos, jotta saisin mökin siivottua, seuraavan päivän kotiinlähtöä silmällä pitäen vielä päivänvalolla.  Päivä kului harmillisen nopeasti ja tuntui että se valui minun osaltani vähän hukkaankin. Siistiä jälkeä tuli kyllä jos ei muuta.
Kaitsu kävi viemässä autolle jo osan tavaroista ja nautiskeli samalla hetken omasta rauhasta. Hänenhän oli tarkoitus testata Nepaliin lähteviä varusteita mutta vähän ennen reissuun lähtöä enteili jo flunssaa, joka sitten mökillä pukkasi päälle oikein kunnolla. Melko voimaton mies taisteli kyllä silti hienosti päivän askareissa.

17.10. Hyvästit Korouomalle
Viimeisien säätöjen ja loppusiivouksen jälkeen oli aika ottaa rinkat kantoon ja suunnata autolle. Haikein mielin lähdimme tallustelemaan takaisin sivistyksen pariin. Aika kului mökillä aivan liian nopeasti. Toinen viikko olisi mennyt vielä kevyesti tällä porukalla kun tuntui että vasta pari viimeistä päivää alkoi tehtävineen sujumaan rutiinilla. Enemmän olisin toivonut isommilta lapsilta osallistumista askareisiin oma-aloitteiseti, koska päivän työt oli kuitenkin tehtävä pääasiassa valoisan aikaan jotta niistä parhaiten ja helpoiten suoriutuisi. Enemmän täytyy vielä sitä puolta harjoitella.

Ei yhtään olisi tehnyt mieli ajella kohti etelää kun tiesi että lumet häviäisi ja sateet tulisivat vetenä.

Tätä kirjoittaessani on marraskuun pimeys saanut jo kiristettyä otettaan myös minun mielialassani. On ollut kyllä tavattoman pitkä kuukausi, ei pelkästään siksi, että rakas aviopuoliso on suurella seikkailullaan Himalajalla, vaan tämä kertakaikkinen pimeys, märkyys ja inhottava luihin ja ytimiin menevä kylmyys ravistelee kovasti postiviivisuuden rippeitä.
Toivon meille kaikille lunta, pakkasta ja valoa!

Täytyy varmaan koittaa tehdä joku pikkuretki lähimaastoon heti seuraavan sopivan pakkaspäivän tullessa kohdalle mielen virkitykseksi.

Minna

Retki Saukkovaaran Kanjonilaavulta Julmakallion kautta Pirunkirkolle

13.10.

Kauppareissun jälkeen perhe jätti minut Saukkovaaran parkkipaikalle, josta alkoi oma pikku seikkailuni. Tuntui hyvältä saada hetki omaa rauhaa, irtiotto kaikesta hössötyksestä.

Tallustellessani alaspäin, en voinut olla miettimättä miltä tuntuisi nousta pitkän jääkiipeilysession jälkeen mäkeä ylös, ahkio perässä ja joka lihas tulessa. Kanjonin pohjalle kulkeva reilun kilometrin mittainen reitti tuntuu yllättävän pitkältä alaspäinkin mennessä, jyrkkä mäki on varmasti vaativa ylös tultaessa ilman kiipeilyvarusteiden perässäraahamistakin. Tulee matkalle sijoitetut väsyneille miehille tarkoitetut penkit tarpeen.
 Korouoma on siis talvisin suosittu jääkiipeilykohde. Rotkokanjonin länsipuolen jyrkänteiltä laskevat purot jäätyvät talvisin jääputouksiksi, jotka säilyvät sulamatta usein alkukesään saakka. Putouksien määrä vaihtelee tietysti vesimäärien mukaan, mutta ns. vakiintuneita putouksia on 14, ja näiden putousten välille sitten muodostuu talvesta riippuen lisää kiivettävää. Piippukallion Ruskea virta on Korouoman jääputouksista suurin, noin 60 metriä korkea luonnon taideteos.

Saavuttuani Kanjonilaavulle tarkastelin kiipeilijöiden talvileirin ja puntaroin hetken miten lähtisin reitillä etenemään. Kello oli se joka saneli tällä kertaa sävelet, pimeys laskeutuisi parin tunnin päästä. Päätin jättää Piippukallion maisemat seuraavaan kertaan, Isäntähän aina sanoo että on hyvä jos jää vähän nälkä. Hieman harmitti etten päässyt aikaisemmin lähtemään.

Oli mahtavaa päästä liikkumaan yksin luonnossa. Hiljaisuus on paras ääni maailmassa. Luonto ympärillä tuntui rauhoittavalta ja Korouoman pohjalla kulkeva Korojoki virtasi vieressä hiljalleen houkutellen eteenpäin.

Saavuttuani Julmakallion juurelle tuli seuraava valinnan paikka. Koron pohjaa kulkeva reitti olisi tietysti helpompi ja nopeampi kulkea, mutta Korouoman näkeminen kallioiden päältä houkutteli. Aloitin kiipeämisen Julmakalliolle.

Ylämäki oli haastava ja pisti puuskuttamaan mukavasti. Oli pakko kaivaa kaupasta mukaan tullut irtokarkkipussi repusta kun keskellä mäkeä huomasin etten ollut tankannut evästä ihan niin paljon kuin olisi pitänyt. Ylempänä oli myös onneksi enemmän lunta jota saatoin pistellä suuhuni janon tunteen tyydyttämiseski. Mukanani oli näet vain pelkkä kuppi koska alhaalla reitin vieressä kulkee lähes koko matka joki josta juoda.

Kiipeäminen ja vaivannäkeminen kannatti, kuinkas muuten. Maisema ylhäällä kalliolla oli mykistävä. Teki mieli huutaa täysillä ihan vaan kuullakseen kuinka kauas ääni kantaa ja miltä se kanjonissa kuulostaa. En kehdannut häiritä luonnonrauhaa.

Taivaalla saatoi nähdä jo lumisateen saapuvan. Keli menikin kiinni hyvin nopeasti ja lumihiutaleet alkoivat tipahdella. En osaa arvioida kuinka kauan vietin aikaa ylhäällä ja yläreitti oli varmasti ainakin noin kolmen tai neljän kilometrin pituinen. Täällä en pitänyt kiirettä.

 Reitin puolivälin tienoilla on hienolla paikalla hyväkuntoinen laavu, jossa olisi varmasti hienoa vietttää enemmänkin aikaa tähtitaivasta seuraillen. Vedenottopaikkakin löytyy suht läheltä, noin puolen kilometrin päästä.

Päästessäni Pirunkirkon läheisyydessä sijaitevien rappusten luo, alkoi päivä jo hämärtää. Hieman kerkesinkin jo jännittää selviänkö yläreitiltä ennen pimeää pois kun kulutin aikaa ylhäällä niin kauan maisemia ihaillen. Ajattelin kuitenkin nauttia hetkestä täysillä kun Pirunkirolta mökille kulkeva reitti oli kuitenkin jo kertaalleen nähty.
Rappusissa kuljin vähän turhankin varomattomasti, puolessa välissä heitin sellaiset lipat että muistin taas olevani yksin keskellä erämaata.

Pirunkirkolla kohtasin pariskunnan joka oli jäämässä koiriensa kanssa laavulle yöksi. Heillä oli iltapuhteet siinä jo menossa ja muutaman sananvaihdon jälkeen sytytin otsalampun ja jatkoin matkaa mökille päin.
Polkua pimeässä kulkiessa ensimmäisenä mökin läheisyydestä kertoi nenääni ilmestynyt savun tuoksu. Se toi mielikuvan lämpimästä saunasta. Oli mukava tietää olevansa jo melkein perillä.